Pariisi pähkinänkuoressa..
Saapumistani Pariisiin voisi sanoa legendaariseksi. Auto meinasi hajota matkalla lentokentältä studiolle. Hauskaa oli. Pariisi oli maaginen ja tippa oli linssissä kyllä muutamaan kertaan. Studio oli mahtava, asuinpaikka mahtava, kaikki oli niin mahtavaa. Tai olisihan oma pesukone ollut jees, mutta kaikkeen tottui..
4 kuukauteen mahtui paljon. Paljon enemmän kuin odotin. Paljon maagisia ja mahtavia hetkiä. Paljon muistoja, paljon kyyneleitä. Joukkoon mahtuu jopa röntgenkuvaukset ja ortopedillä käyminen. Kyllä kannatti kävellä!
Hetkiä on vaikea laittaa mitenkään tärkeys tai paremmuusjärjestykseen, mutta kyllä jotkut nousevat
muistoissa ylitse muiden.
Hetket siinä saakutin pitkässä kaupan kassajonossa, joissa testattiin kärsivällisyyttä ja tahdonvoimaa. Eikä leipomosta aina päässyt sitä nopeammin.
Noin viikko Pariisiin saapumisestani ylitin ensimmäistä kertaa Seinen kaverini ja hänen äitinsä kanssa. Sen jälkeen en tainnut muuta tehdäkkään. Se oli pelottavaa, mutta vapauttavaa ja siitä yritti imeä kaiken irti.
Ilman karttaa seikkaileena ne hetket kun ei ollut aivan varma missä oli ja jalat olisi voineet pudota matkasta jo muutama kilometri sitten- niin paljon sattui.. Maaginen ensimmäinen metromatka, olin varma että joutuisin jonkun jengin pahoinpitelemäksi raiteille köytettynä ja ryöstettynä- ei se sittenkään ollut niin kamalaa.
Sateinen ja Alaskaakin kylmempi Versailles oli huikea. Tai siis puutarha ja heppashow. Suu on kuivana vieläkin hyvinhoidetuista ja täydellisyyttä lähentelevistä hepoista- huhhuh. Ja kyllä sellainen suuri, hyvin hoidettu puutarha sopisi vaikka tänne Tampereelle.
Matka parc Asterixiin oli osoitus omasta kyvystä järjestää asioita ja uskaltaa lähteä jonnekin yksin. Sinne menemistä mietin pitkään. Ja aion mennä uudestaan ja uudestaan..
Ihanat kaksiviikkoa, kun ystäväni J oli perheensä kanssa matkassani mukana. Sain näyttää palan minun Pariisiani heille. Se kaksiviikkoinen on ikimuistoinen ja miljoonia muistoja sisältyy sille ajalle. Ei halua nostaa mitään huippukohtaa, kaikki olivat omalla tavallaan tärkeitä ja mieleenpainuvia.
Parhainta oli kävellä Seinen rantaa ja kuunnella turistipaattien lipuvan ohi. Parasta oli istua ja vain olla ja oppia. Oppia itsestään ja ympärillä olevasta elämästä. Kun lähdin Pariisiin, lähdin niin "hetken huumassa", että vasta lentokentällä tajusin mitä olikaan mennyt lupaamaan. Olin melkein 4kk yksin, ilman ystäviä lähellä ja se oli yllättävän virkistävää aikaa. Opin itsestäni paljon ja arvostukseni ystäviäni, perhettäni ja mitä ylipäätään omistan, kohtaan nousivat. Parasta oli oppia itsestään joka päivä jotain uutta. Ikävä oli välillä kova ja yhdessä vaiheessa meinasin lähteä aikasemmin kotiin, mutta en lähtenyt. Vietin sanoinkuvaamatonta aikaa elämästäni. Aikaa, jota ei voi pukea sanoiksi. Kuvatkaan eivät riitä kertomaan minun Pariisistani, antamaan vain suuntaa antavaa osviittaa.
Viimeiset kaksi viikkoa juoksin ympäri Pariisia koittaen ikuistaa vielä viimeisetkin hetket muistiin ja kameralle.
Juoksin paikasta toiseen kokeakseni vielä ne asiat, mitä oli jäänyt kokematta. Kuitenkaan Notre Dameen en koskaan ehtinyt..
Kotona odotti iloinen perhe ja sunnuntai aamuinen aamubrunssi tuliaisshamppanjoiden kera..
Se oli kokemus, joka pitää itse kokea ymmärtääkseen.
